(Note on the gendered pronouns from the author and the translator: Finnish has only one pronoun for the third-person singular, ’hän’. It is ungendered and refers simply to a person, and this ambiguity is an important aspect of the original text. In the context of this particular extract, ’hän’ been translated as ’he’, and is intended to be read in an androgynous and de-masculinised light.)
The white gale of awakening I let pass across myself.
The forehead’s sundial, glistening at times
is clean of all shadow
and now all my ruins are undressing,
the bed-dome still half-full of sleep.
The open garden of the drapes I let pass across myself.
At once the house brimming with me.
It is a summer morning
where large windows stand free on the grass.
In the hall I spread the feathers of joyful shrieks, sheet-like,
I face the vast rooms and their manners.
Around me a clearing which collects light as if water
I sit on the grass,
the house does not shadow me.
The vision-dome still half-full of sleep.
The fruit tree revealed its wedding, I wanted
to press my face into the tangled bellowing daylight,
into the campfire-dance of the eyelids
and you bellowed in the tunnel of the zenith of the sun.
Windowpanes smudge our faces with blinks.
We dominated each other
you with the child-eyes of a prophet, me with my mouth
full of brash-tasting youth as if wrestling,
as if picking angels from the bushes by wrestling
And I wrestled with you, from the bush into the river
where you clothed yourself with water.
A coiling in the gaps of your morning whispers flickered.
A morning of this kind opens the stairways of breath.
A vibrant, stainless miracle tingles
like when meeting in a dark forest
a birch staring in all directions.
From under the branches I collect a hibernating garden stool
which the grass gives up reluctantly
as if on its empty seat someone was still sitting.
An unseen lustre engulfs the yards and the paths,
you can feel it on your skin
and joy erupts from you like fingers
from a thrown-open fist.
This is where I start,
from the mystery of the apple tree. Underneath it
a groundful of wood anomenomes like bursting icons
from which the eyes are drank
into the trees
and the colour sails across an apple
within some autumn, further away than this house.
Still I feel it on my cheek amidst the leaves.
I gaze as if from inside a sun-pierced fruit
through a glowing peel at the house,
you are a warmth from your translucent flesh
into the orange peel.
You set your architecture for the forest:
you choose the pillars, you harness
the alleys that form in your eye,
but in a certain light
the forest sets its boundaries to you.
You blew fountains into the air, you climbed
the apple tree into a knot of light and branch.
The skin thought it was diving, the bare feet
of the laughshine were standing deep in the window.
Suddenly the room captured your eyes
and saw miraculous things.
I rush to the edge of the upwards.
Underneath me colour celebrates itself onto the surface,
the environment bursts and ears gape.
The vastness rises for an eye-whorl,
kisses me like the water lilies of the shoreline.
A primordial, green-speared
foliage of nerves strips itself of its waters,
a yellow pleasure flees like a prey animal
and on the upper layers of the branches
I pour out smiles in different flavours.
We stare at the view with our backs straight.
The playing, alight.
A clear-gazed gentleness approaches,
its flood makes the chest shout from happiness
and man-sized waves are rising.
We see the water moving full
of kneeled silence.
Madness crawls forth as a jewel,
a field fertilised with sparks.
Smelling of coffee beans and orchids
these young, shaking hands.
He drinks water as if it would not
flow through him anymore.
A peacock looks from a green-lilac painting
past the morning into the evening
where another light
turns the white walls blue.
Fingers investigate a vase leaking soil.
Moods crumbling from its cracks
leave footprints on the wooden floor.
A young hand draws with the soil
into the still-white walls.
Then the facial waterwalls cascaded into the green air.
A violent gratefulness
drummed the vapour slowly,
drummed from behind the skin, winking.
He shared his night-hot body with the sea,
gave it to the easily flammable trees.
A hand caressed the leaves, kissed them strong
with the petal ravines against his fingers
and devoted his body to the muscles of joy.
And there is no end to the summer as the mornings begin
on a green note and as the evenings end
with a proud presence, bodies know each other
through the rooms, proudly like statues
from which oaks grow and with fountains in their eyes.
An ancient red has breathed inside the cave walls
a face, a hand, a sealine,
moved itself to ring further up on the neck
waded a man and a woman.
A sentence climbs, after the first understanding,
unceasingly.
There were unpeeled sky-smells,
we lay nude in the stream
with the sun between the toes.
I was drying myself, I sat on the fence,
its white cloths swaying in the wind.
The latch to the harebell field is open,
it spreads pulsingly like a blood vessel erupting,
the blue thickening around the ankles.
From the foundations of light, human-like chapels arise.
Faces are rinsed with soily hands.
Tear branches from the tree only if you are in a frenzy
you are clothing them
you are reading a trace of a god
you follow the growth inherent in a birth,
still fluttering inside the muscles.
Once you will meet a water which will halt you
as a lake, a river, in a glass and cupped in hands, in a bathtub.
From Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013)
Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo pullollaan minua.
On kesäaamu
jossa suuret ikkunat seisovat vapaina nurmikolla.
Eteisessä avaan ilohuutojen höyhenet kuin lakanan,
kohtaan avarien huoneiden käytöstavat.
Ympärilläni aukio joka kerää valoa kuin vettä
istun nurmikolla,
talo ei varjosta.
Näkemisen kupoli vielä puolillaan unta.
Hedelmäpuu paljasti hääjuhlansa, halusin
painaa kasvoni takkuiseen mylvivään päivänvaloon,
silmäluomien nuotiotanssiin
ja sinä ulvoit auringon lakipisteen tunnelissa.
Ikkunaruudut tuhrivat kasvomme silmänräpäyksillä.
Hallitsimme toisiamme
sinulla profeetan lapsisilmät, minulla nuoruus
joka maistui suussa röyhkeältä kuin painisi,
poimisi painimalla enkeleitä pensaista
ja minä painin kanssasi, pensaasta jokeen
jossa puit veden yllesi.
Jokin kiertyvä väreili aamukuiskauksesi raoissa.
Tällainen aamu avaa hengenvetojen portaikot.
Elinvoimainen, tahraton ihme kihelmöi
kuin törmäisi tummassa metsässä
joka puolelle tuijottavaan koivuun.
Oksien alta kerään talvehtineen puutarhatuolin
jonka ruoho luovuttaa vastentahtoisesti
aivan kuin sen tyhjällä penkillä vielä joku istuisi.
Näkymätön loisto valtaa pihat ja polut,
sen voi tuntea iholla
ja riemu purkautuu sinusta kuin sormet
aukirävähtävästä nyrkistä.
Täältä aloitan,
omenapuun mysteeriosta. Sen alla
valkovuokkomaa kuin purskahtelevia ikoneita
joista silmät juodaan
puihin
ja väri seilaa omenaa pitkin
jossakin syksyssä, tätä taloa kauempana.
Silti tunnen sen poskeani vasten lehtien keskellä.
Katson kuin auringon lävistämän hedelmän sisältä
hohtavan kuoren lävitse taloa,
olet lämpöä läpinäkyvästä lihastasi
oranssiin kuoreen.
Asetat arkkitehtuurisi metsälle:
valitset pylväät, valjastat
silmääsi muotoutuvat kujat,
mutta tietyssä valossa
metsä asettaa rajansa sinulle.
Puhaltelit suihkulähteitä ilmaan, kiipesit
omenapuuta valon ja oksan solmuun.
Iho luuli sukeltavansa, naurunpaisteen
paljaat jalat seisoivat syvällä ikkunassa.
Äkkiä huone kaappasi silmäsi
ja näki ihmeellisiä asioita.
Riennän ylösvapautuvan partaalle.
Allani väri juhlii itseään pintaan,
ympäristö puhkeaa ja korvat ammottavat.
Aava kohoaa silmänkehrän verran,
suutelee minua kuin rantaveden lumpeet.
Alkukantainen, vehreyden keihästämä
hermostojen lehvistö riisuutuu vesistään,
keltainen mielihyvä karkaa kuin petoeläin
ja oksiston ylemmillä kerroksilla
vuodatan erimakuisia hymyjä.
Tuijotamme suoraselkäisinä näkymää.
Valaistuvia leikkejä.
Lähestyy kirkaskatseinen lempeys,
sen tulva saa rintakehän huutamaan onnesta
ja nousee miehenkorkuisia aaltoja.
Näemme veden kulkevan täynnä
polvistunutta hiljaisuutta.
Hulluus kompuroi esiin jalokivenä,
kipinöillä lannoitettu pelto.
Kahvipavuilta ja orkidealta tuoksuvat
nuoret, tärisevät kädet.
Hän juo vettä kuin se ei
hänessä enää virtaisi.
Riikinkukko katsoo vihreänliilasta maalauksesta
aamun ohitse iltaa
jossa toinen valo
saa valkeat seinät sinisiksi.
Sormet tutkivat multaa valuttavaa vaasia.
Sen raoista murenevat tunnelmat
jättävät jalanjälkiä puulattiaan.
Nuori käsi piirtää mullalla kuvia
vielä valkeisiin seiniin.
Silloin kasvoputoukset ryöppysivät vihreään ilmaan.
Väkivaltainen kiitollisuus
rummutti vesihöyryä hitaasti,
rummutti ihon takaa, silmää iskien.
Hän jakoi yökuuman ruumiinsa meren kanssa,
antoi sen herkästi syttyville puille.
Käsi piti lehtiä hyvänään, suuteli ne väkeviksi
terälehtien rotkot sormia vasten
ja omisti ruumiinsa ilon lihaksille.
Ja ettei kesällä ole loppua aamujen alkaessa
vihreällä nuotilla ja iltojen loppuessa
ylpeään läsnäoloon, kehot tuntevat toisensa
huoneiden lävitse, ylpeinä kuin patsaat
joista kasvaa tammia ja silmissä suihkulähteet.
Muinainen punainen on hengittänyt luolien seinissä
kasvot, käden, meriviivan,
siirtynyt soimaan ylemmäksi kaulalle,
kahlannut miehen ja naisen.
Lause kiipeää ensimmäisen ymmärretyn jälkeen
loputtomasti.
Oli kuorettomia taivastuoksuja,
makasimme alasti purossa
varpaiden välissä aurinko.
Kuivattelin itseäni, istuin aidalla,
sen valkeat liinat heiluivat tuulessa.
Kissankelloniityn salpa on auki,
leviää sykäyksinä kuin purkautuva verisuoni,
sininen tihentyy nilkoissa.
Valon perustuksista nousee ihmisenkaltaisia kappeleita.
Kasvoja huuhdellaan multaisin käsin.
Revi oksia puusta vain jos olet hurmoksessa
puet niitä
luet jumalan jälkeä
seuraat syntymisen sisältämää kasvua,
lihaksissa vieläkin hulmuavaa.
Vielä kerran tulee eteesi vesi joka pysäyttää sinut
järvenä, jokena, lasissa ja käsien kupissa, ammeessa.
Teoksesta Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013)
