Hän on ripoteltu harvakseltaan.

Hän on unta ja vettä, ne

luistavat sormista ja ovat

kuten vain harvat asiat

elämän ehto.

            Tai hän on verta,

            luitten särkyä, lihaa ja perunoita.

 

Hetkiä, joissa palat loksahtavat toisiinsa

on vähän, kerran ratikassa

kesäaamuna, valvotun yön jälkeen –

 

Ne hetket kuolevat jos ottaa kiinni:

kuin sisiliskon häntä jää kuumalle kivelle

käpristymään. Liskoa särkee,

            se kasvattaa uutta, piileksii.

© Johanna Venho, Ilman karttaa (WSOY, 2000)