latua!

1.

 

Hiihdin oksien kaariportista

lumimetsään, ladulle

ja huutelin sinulle kauas edelle:

nyt tajuan! Penelope oli synnyttänyt!

Sankarimatka ajat sitten tehty,

hyppy tuntemattomaan, käynti manalassa,

ihme ja itsensä voittaminen –

voi Odysseus, sinulle tuli kiire.

Kaadun rähmälleni hankeen,

suksi tarttuu oksaan,

jossain kaukana päästelet vapaana mäkeen,

kaukana rullaavat täydet rekat,

kudon kangasta päivät pitkät,

lumi sataa hiljalleen ja hautaa minut.

 

Olen huitaissut taikalähteen pintaa

suksisauvalla, rikkonut yksiöisen jään

ja siihen heijastuvat kuvat,

värit joihin koetin suojautua.

Lähde on sotkuinen kaleidoskooppi

jossa palat helisevät, pohjalla on

tieto ja totuus: harmaa ja kultainen rihma,

ne pitää muovata palloksi ja heittää,

kutoa leijaksi pitkään naruun.

 

Olen sormeillut seinänvieruspölyä,

nyt on käsissä verevää savea ja hyvä sitko

anna vielä vähän aikaa että ehdin,

vanhat viisaat naiset

kääntyvät usein outoon suuntaan, 

vitivalkea hilkka päässä

keräilevät posliininkappaleita: 

onni on tuottaa toisille hyvää oloa.

 

Yöt valvon ja näen

ladun päähän: lumi sulaa

ja lapset hyppivät kurassa paljain jaloin,

harakansaappaissa, lapaluut terävät,

tukka valosilkkiä kuin vastasyntynyt aurinko.

Päivällä tehdään vessapaperirullista kiikari

ole hyvä, sillä näkee totuuden

mutta älä säiky, se on kalju ja

riisuttu, ei se ole yhtään mitään

ennen kuin viskaat sen koneistoon

pyörimään, rusentumaan rattaissa,

syötät lopputuotteen nälkäisille.

 

Älä naura. Moni jää puolitiehen,

paistattelemaan oivallukseen,

mitä tietäisin siitä, tabula rasa,

lukemattomat tekstit

katoavat minusta kuin suuren hihan pyyhkäistessä,

aivastaessa, tuhahtaessa,

kun ammennan puuroa lautasille,

ammennan kultaista puuroa.

© Johanna Venho, Yhtä juhlaa (WSOY, 2006)