silta

1.

 

Silta korkealla kaareutuu

valoa vasten eheänä,

ja osoittelen:

olen kulkenut tuolla.

Kuulkaa, olen kulkenut

pitkin sileitä puita,

katsellen kuuta, pilviä,

taivaan rajaa.

Järjestyksessä

kirjat yksiössä

kaupungin katot

keskustelut kahviloissa

ruusunterälehtiä kupissa.

Sileät kädet öljyssä uitetut,

ei kämmenten rakkoja, multaa haavoissa,

ei pippuroitua kyynelvettä

haudankaivajan kuutamourakkaa.

 

Lapsi ei usko:

en minä osaa.

En minä mahdu.

Ennen mahduin, sanon,

olin laiha, kävin hiljaista siltaa.

En kerro miten karkasin: levisin

purkutaloihin ja ratapihoille,

takahuoneitten sirpalelattioille

öisille metsäaukeille

miten tulin rytisten alas

kun avasin suuni

ja unohdin askeleet,

kun merenmies kiskaisi nilkasta

kietoutui polttava vita

ja vesi oli soista ja ruskeaa,

täytti silmät kun sukelsin.

En kerro, en sitäkään kerro

miten paperit tahriintuivat

ja laulu nitkahti nuotin viereen,

kumpusi uumenesta

tumma veri, kaukaa tuttu.

 

Kaunis, kaunis silta, lapsi sanoo,

se kaartuu: balettitanssijan uuma,

marmorinilkan kaari,

vitivalkoinen, klassinen,

tyylipuhdas.

On kaunis, tuo on kaunis,

siltaa pitkin pääsee

jalat kuivina virran yli,

minä sanon, opetan.

© Johanna Venho, Yhtä juhlaa (WSOY, 2006)