When we are on the edge of the incomprehensible

we don’t talk logically and our talk

is as clear as well water. Light mumbles, signals.

I tell him: in the moss you can

wander and dream, pop into a house

to grow old, become tender.

Rope woven of black and of white,

how much can you carry without breaking your back?

Light wraps his arms around my neck,

his mouth is at my ear, the midsummer rose bursts

into blossom and there is mist in the meadow,

an old woman picks seven flowers,

to grow old and soft. Rope woven and garland woven

of black and of white, dance me, fly me, it’s soon over.

Light brings tears to my eyes, the flower revives

in the well water, the coldest, deepest: loveys,

children, just one moment more, give me a little push,

swing-out, swing-back, on the edge of the well,

wrap your arms around my neck.

© translated by Kelly Lenox

Kun ollaan käsittämättömän reunalla

ei puhuta loogisia ja puhutaan

kaivovedenkirkkaita. Valo sokeltaa,

sähköttää. Kerron sille: sammalikossa

voi vaeltaa ja uneksua, poiketa taloon

vanhenemaan, muuttumaan helläksi. 

Mustasta ja valkeasta punottu köysi,

miten paljon kestät niskan katkeamatta.

Valon kädet kietoutuvat kaulalle,

suu korvassa, juhannusruusu rävähtää

auki ja kaivoniityllä on usvaa, joku muinainen kerää

seitsemää kukkaa, vanhenemaan, pehmenemään.

Mustasta ja valkeasta punottu köysi, punottu

seppel, pyöritä, lennätä, kuluvat kohta.

Valo nostaa vedet silmiin,

kukka virkistyy kaivovedessä, kylmät

pohjimmaiset, rakkaudet, lapset, hetki vielä,

anna pikkuvauhti, kiik-kaa, kiik-kaa,

kaivon reunalla, pidä kaulasta kiinni.  

© Johanna Venho, Tässä on valo (WSOY, 2009)